KAUKOPARTIORITAREIDEN VIIMEISET LEPOSIJAT

Teksti: Kari ”Vaiska” Vainio, Otsikkokuva Reijo ”Repa” Taalikka, muut kuvat Arja Vainio, Pekka Tuominen

Laskuvarjojääkärikillan ratsuväki, Airborne Rangers MCC järjesti Kaukopartioritareiden viimeiset leposijat- ajotapahtuman heinä-elokuun vaihteessa viime kesänä. Mukaan oli kutsuttu myös kriisinhallintaveteraanien moottoripyöräkerhon Vaitterit MCC:n partio. Erityisen koskettavaksi tapahtuman teki, että tapasimme haudoilla myös ritareiden omaisia. Me kaikki ajoon osallistuneet tunsimme voimakkaasti, miten kaukopartioritarien henget ratsastivat kanssamme haudalta toiselle.

Ajo alkoi Lopelta marsalkka Mannerheimin metsästysmajalta, jonne kokoonnuimme eräänä kesäisenä arki-iltana. Maja on jo itsessään historiallisesti merkittävä kohde, sillä se on Mannerheim-ristin ritari n:o 3:n jääkärikenraalimajuri Erkki Raappanan komentaman 14. divisioonan lahja ylipäällikölleen hänen 75-vuotissyntymäpäivänään 4.6.1942. Maja rakennettiin alun alkaen Lieksajärven rantaan Repolaan. Kun sieltä oli pakko vetäytyä pari vuotta myöhemmin, majan kehikko purettiin ja siirrettiin Lopelle Puneliajärven rannalle. Tässä yhteydessä muurattiin uusi takka ja turvekatto vaihtui kelleskatoksi..

.

Viikon aikana kiersimme kahdeksan Päämajan kaukopartio-osastoissa palvelleen Mannerheim-ristin ritarin haudalla. Viljo Suokasta, joka lepää miinoitetussa kenttähaudassa kaatuneen männyn juurikuopassa Sekeen alueella, muistettiin Askaisten ritaripuistossa.

Ensimmäisen ajopäivän aamuna laskimme seppeleen ja kuuntelimme Jorman pitämän esitelmän Mannerheim-ristin ritari n:o 118, majuri Heikki Nykäsen haudalla Tammelassa. Ajo jatkui sateiselle Mäntyharjulle, jossa oli vuorossa sama seremonia Mannerheim-ristin ritari n:o 120 luutnantti Mikko Pöllän haudalla Mäntyharjun kappelin hautausmaalla. Timo kertoi Mikko Pöllän vaiherikkaasta elämästä, joka alkoi tsaarin Venäjällä Valkeasaaressa ja ulottui sodan jälkeen aina Venezuelaan asti.

Jatkoimme yöksi Ilomantsiin, jossa yövyimme hulppeissa tiloissa majatalo Pikkuprihassa.

Sadekin rauhoittui ja seuraavana päivänä pysäköimme rautaratsumme siistiin riviin vain puolen kilometrin päähän majoituspaikastamme. Pötönkankaan hautausmaalla lepää monelle kiltalaiselle tuttu ritari n:o 119 ylivääpeli Onni Määttänen. Seppeleenlaskuun osallistui myös Onni Määttäsen sukulaisia ja Laskuvarjojääkärikillan Pohjois-Karjalan paikallisosaston delegaatio. Kuuntelimme Timon pitämänä Onni Määttäsen pitkän elämäntarinan. Paljastui, että tämä isänmaan puolustaja luovutti muurahaispesään pahan päivän varalle kätkemänsä konepistoolit valtiolle vasta yli 80-vuotiaana.

Pötönkankaalta jatkoimme noin 100 kilometrin päähän Lieksaan Mähkön hautausmaalle, jossa lepää Mannerheim-ristin ritari n:o 49, kapteeni Jorma Hämäläinen. Haudalle oli tullut Keski-Suomesta myös Jorman tytär ystävineen. Seppo kertoi Jorma Hämäläisen partiomatkoista ja hänen lyhyeksi jääneestä elämästään.

.

Sade yltyi Lieksan jälkeen paikoin kovaksikin, mutta Juhan valmistelema majoitus Hannuksen piilopirtissä Tyrnävällä antoi hyvät puitteet huollolle. Pieni miinus majoituksesta on kerrottava, sillä savusauna oli lämmitetty helsinkiläiseen tyyliin eikä sen oltu annettu siintyä riittävästi. Loppuillasta myös sauna toimi, kun tiku oli haihtunut.

Seuraavana aamuna oli reilun puolen tunnin siirtymä Ouluun Intiön hautausmaalle Mannerheim-ristin ritari n:o 87 kapteeni Arvo Mörön haudalle. Amin sukulaisia oli tullut paikalle suuri joukko ja myös paikallisia kriisinhallintaveteraaneja oli odottamassa pyörineen. Siirryimme haudalle sukulaisten opastamana seppeleenlaskuun, jonka jälkeen pidin esitelmän tämän Kivennavalla syntyneen sissin elämästä. On muuten varsin haastava tehtävä puhua henkilöstä, jota ei ole koskaan tavannut, kun kuuntelijoina ovat tämän sukulaiset. Mutta yhdellä virheellä selvittiin.

Matka jatkui kohti pohjoista ja Pelloa. Pellossa jouduttiin odottamaan reilu tunti hautajaisten päättymistä ennen kuin päästiin laskemaan seppeleet yliluutnantti Paavo Suorannan haudalle. Suoranta oli mukana YK-tehtävissä Suezilla. Siksi myös Vaitterit MCC laski oman seppeleensä. Taas kuultiin mielenkiintoinen ja monivaiheinen elämänkerta, kun Jorma esitelmöi ritari n:o 88:n teoista isänmaamme hyväksi niin sodissamme kuin niiden jälkeenkin.

Vesisade jatkui, matka oli saavuttanut pohjoisimman lakipisteensä ja siirryttiin Ruotsin puolelle. Matkaa jatkettiin osin tietöiden takia hitaasti kohti Luulajaa. Pehmeät sora/kivimurskapätkät olivat todella haastavia raskaille matka-customeille, mutta ilman kaatumisia selvittiin.

Ainoa Ruotsiin haudattu ritarimme numeroltaan 99, Antti Vorho joutui sodan jälkeen vaihtamaan sukunimensä Vallebroksi turvallisuussyistä. Antti, joka on toinen inkeriläistaustainen ritarimme, on haudattu Lyckseleen. Berglundan hautausmaalle oli kokoontunut runsaasti Antin jälkikasvua mukaan lukien kaikki hänen tyttärensä. Seremonian jälkeen kokoonnuimme piknikille hautausmaan pysäköintialueelle. Tyttäret olivat tuoneet pöydät ja tuolit pysäköintialueelle ja tarjolla oli sekä kahvia että kylmiä juomia runsaine kakku- ja piparivalikoimineen. Airborne Rangers MCC kiittää vieraanvaraisuudesta! Päivä jatkui vielä ajolla Örnsköldsvikiin ja kilometrejä kertyi tälle päivälle reilut 450.

.

Seuraava päivä Tukholmaan ja Turun laivalle oli satakunta kilometriä edellistä päivää pidempi, mutta nyt ei ollut enää hautoja kierrettävänä. Yksi pidempi tauko pidettiin Huddiksvallin Saltvikissa, jossa Markku esitelmöi Marttisen miehistä ja heidän vaiheistaan Ruotsissa ennen heidän siirtymistään Setä Samulin palvelukseen. Miehet olivat metsätöissä ja sahalla juuri Saltvikissa, joskin rakennuskanta oli niistä ajoista vaihtunut.

Ajoimme ratsut laivaan ja edessä oli lyhyt laivamatka yön yli Turkuun. Hmm, ensimmäistä kertaa jäi laivalla vähän nälkä. M/S Viking Gloryn ravintolapalvelut eivät ole mitoitettu matkustajamäärän mukaan ja melkein kaikki ravintolat oli buukattu täyteen. No, pizza tuli kuitenkin järsittyä.

Aamulla tankattiin sataman Nesteen huoltoasemalla ja sen jälkeen suunnattiin sadekuurojen saattamana kohti Naantalin kirkon hautausmaata. Mannerheim-ristin ritari n:o 50, majuri Ilmari Honkasen hauta sijaitsee kirkon seinustalla.  Paikalle oli kokoontunut meidän lisäksemme Honkasen sukulaisia ja kymmenkunta Varsinais-Suomessa asuvaa Vaitteria. Karkka piti esitelmän Honkasesta ja hänen partiomatkoistaan. Ehkä pääsemme perehtymään niihin lisää muutaman vuoden kuluttua ja toteuttamaan suunnitelmamme ajaa enduro/adve-pyörillä Uikujärven rantaan tutustumaan Petrovski Jamin iskuun.

Ilmari Honkasen haudalta siirryimme Askaisten Ritaripistoon kunnioittamaan vänrikki Viljo Suokkaan muistoa.  Hänen jäänteitään on etsitty kahdesti, mutta hautaa ei ole löytynyt. Viljo Suokkaan oletettu hautapaikka on erään lammen pohjoispäässä WGS84 N 63^O 23.09’, E 34^O11,75’ jossa hän odottaa edelleen partiota, joka toisi hänet Koti-Suomeen. Suokas on siunattu kentälle jääneenä Suojärven hautausmaalle, joka sijaitsee Laatokan Karjalan pohjoisosassa Neuvostoliitolle menetetyllä alueella. Repa esitelmöi Viljo Suokkaan vaiheista ja hän olikin löytänyt historian aikakirjoista mielenkiintoisia tapahtumia, jotka valottivat elävästi tämän vain 21-vuotiaana ja samalla ensimmäisenä Päämajan kaukopartiomiehenä Mannerheim-ristin n:o 44 saaneen pelottoman nuorukaisen luonteenpiirteitä.

.

Askaisten Ritaripuistossa on muistokivi jokaiselle 191:lle Mannerheim-ristin ritarille. Puisto avattiin kesällä 2007 ja se on puhutteleva kokonaisuus. Se sijaitsee lähellä marsalkka Mannerheimin syntymäkotia Louhisaarta, jonka kahvilassa nautimme päätöskahvit ennen kuin hajaannuimme kukin omiin suuntiimme kohti kotia. Osa meistä kävi vielä tutustumassa Vaitterit MCC:n kerhotiloihin Raisiossa.

Keskuslukon lukijoilla on mahdollisuus tutustua kaukopartioritareiden elämäntarinoihin lehtemme sivuilla, sillä seuraavan reilun kahden vuoden aikana kerrotaan vuorollaan kunkin kaukopartioritarin vaiheet tiivistettynä niiden esitysten pohjalta, jotka kuulimme heidän haudoillaan. Yhdeksän ritaria ja yhdeksän erilaisista taustoista lähtenyttä ihmistä esitellään yksi kerrallaan yhdeksässä seuraavassa Keskuslukon numerossa. Yksi ritareista oli ansainnut ristinsä jo ennen Päämajan kaukopartio-osastoon tuloaan ja yksi ansaitsi sen sieltä lähdettyään. Kaksi ritaria oli virallisesti vihollismaan Neuvostoliiton kansalaisia ristin saadessaan. Yhteistä ritareille oli se, että he olivat nuoria ja edustivat suomalaisen sissin parhaita ominaisuuksia.

Tapaamme ritarit lehdessämme siinä järjestyksessä kuin me kohtasimme heidät heidän haudoillaan. Seuraavassa numerossa esitellään Mannerheim-ristin ritari n:o 118, majuri Heikki Nykänen.