NEUVOSTOLIITON PARTISAANITOIMINTA SUOMEN RINTAMALLA JATKOSODASSA

Laskuvarjojääkärikillan moottoripyöräkerho (Airborne Rangers MCC) järjestää ensi kesäkuussa Partisaanien siviiliuhrien muistoajon. Mukaan on kutsuttu myös muita sotilastaustaisia moottoripyöräkerhoja. Partisaanien iskut pieniä rajakyliämme vastaan olivat raukkamaisia sotarikoksia, joissa murhattiin 150 – 170 siviiliä riippuen siitä, miten käsitteet siviili ja murha määritellään. Pääosa murhatuista oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Vierailemme ajon aikana muutamassa kylässä. Yksittäisten tapahtumien hahmottamiseksi on hyvä perehtyä kokonaisuuteen, venäläiseen partisaaniliikkeeseen Karjalan rintaman alueella vuosina 1941 – 1944.

Partisaaniosastojen perustaminen alkoi Karjalan rintaman alueella 29.6.1941 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston ja NKP:n keskuskomitean direktiivin pohjalta Karjalan kommunistipuolueen keskuskomitean, kansankomissaarien neuvoston ja NKVD:n (sisäasiainkomissariaatti) muodostaman troikan johdolla. Elokuun 11. päivänä päätettiin perustaa partisaaneille ”vakituisen operatiivisen toiminnan esikunta” ja silloin syntyi Neuvostoliiton ensimmäinen eri virastojen välinen alueellinen partisaaniliikkeen erikoisesikunta. Se sijoitettiin Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallanNKVD:n taloon. Partisaaniosastoihin pidettiin yhteyttä yleensä NKVD:n piirinosastojen kautta. Yhteyksien hoitamista varten perustettiin lähettiryhmä esikunnan yhteyteen. 

Neuvostoliiton partisaaniliike pohjautui Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeiseen aikaan, vaikka partisaaneja toimi jossain määrin jo Napoleonia vastaan hänen Venäjän retkellään. Partisaanitoimintaa kehitettiin edelleen 1920- ja 30-luvuilla ja myös partisaanikouluja perustettiin. Stalinin puhdistukset rokottivat kuitenkin liikkeen johtoa, koulut lakkautettiin ja varastot tyhjennettiin, sillä Stalin epäili partisaanijohdon uskollisuutta ja toisaalta myöskään pitkäaikaista sotaa Neuvosto-Venäjän alueella ei pidetty todennäköisenä. Niinpä jatkosodan alkaessa toiminta jouduttiin aloittamaan lähes alusta.

 Karjalan rintaman alueelle perustettiin heinä- elokuun aikana 15 partisaaniosastoa, joissa oli yhteensä noin 1800 henkeä. Osastojen päätehtäväksi nimettiin tuholaistoiminta aluksi suomalaisten miehittämällä alueella, mutta myöhemmin myös maamme rajojen sisäpuolella.

Syksyn 1941 aikana oli organisaatiomuutoksia, joissa osastojen lukumääriä pienennettiin ja osastojen henkilövahvuuksia kasvatettiin.  Partisaaniliikkeen johto siirrettiin NKVD:n 4.osaston alaisuuteen.

Neuvostoliiton pääesikunnan Stavkan yhteyteen perustettiin toukokuussa 1942 partisaaniliikkeen keskusesikunta. Karjalan rintaman partisaaniesikunta perustettiin Sorokkaan NKVD:n 4.osaston yhteyteen 30.5.1942 ja sen päälliköksi tuli edellä mainitun osaston päällikkö kenraalimajuri Sergei Versinin. Tuleva NKP:n pääsihteeri Juri Andropov vastasi etenkin partisaanien koulutuksesta.

Karjalan rintama jaettiin kahteen ryhmään, Puutoisissa olevaan eteläiseen ryhmään ja Kantalahden pohjoisen ryhmään. Vuonna 1943 ryhmien lukumäärä kasvoi viiteen, kun Murmanskin, Uhtuan ja Repolan suuntiin tuli jokaiseen yksi ryhmä. Erään venäläisen historioitsijan mukaan Sorokan partisaaniesikunta johti tosiasiassa vain muutamaa ryhmää ja Puna-armeija johti muita osastoja paikallisten elinten välityksellä.

Kuva: Kohti Suomea. Karjalan rintaman partisaaniliikkeen partisaaneja matkan alkuvaiheessa. Huomio kiinnittyy alkeellisiin kantolaitteisiin – Kirja Viimeinen aamu / Karjalan tasavallan kansallisarkisto

Suurin partisaaniosasto oli kirjavahvuudeltaan 708 (toisen lähteen mukaan 648) henkilöä käsittänyt 1. Partisaaniprikaati, niin sanottu Puutoisten prikaati. Se oli koottu yhdistämällä partisaaniosastot Toivo Antikainen, Kostajat, Isänmaan puolesta, Taistelutoverit ja Myrskylintu. Lisäksi prikaatiin kuului esikunta, tiedustelujoukkue ja talousjoukkue.  Tyypillinen partisaaniosasto oli kooltaan 50 – 80 henkeä.  Puutoisten prikaatia käytettiin vain kerran kesällä 1942, jolloin se epäonnistui tehtävässään Rukajärvellä 14.Divisioonan selustassa ja käytännössä tuhoutui. Vain 119 henkilöä 648:sta pääsi omalle puolelle. Prikaati lakkautettiin ja sen osastot alkoivat täydennysten jälkeen toimia taas itsenäisesti.

Pääosa iskuista siviilikyliin tapahtui vuosien 1943 ja 1944 aikana kenraalimajuri Versininin myötävaikutuksella. Vuoden 1944 alussa oli Karjalais-Suomalaisen neuvostotasavallan ja Murmanskin alueella venäläisten lähteiden mukaan 18 partisaaniosastoa yhteisvahvuudeltaan 1557 henkeä. Lisäksi huhtikuussa tuli alueelle 96 hengen vahvuinen Leningradets-osasto. Näin ollen Karjalan Rintamalla oli ratkaisutaistelujen alkaessa käytössä noin 1700 partisaania.  Näistä Pohjois-Suomessa toimivat Arkangelissa perustetut Poljarnik, Bolshevik ja Stalinets sekä Murmanskin alueen Sovjetskij Murman ja Napapiirin bolshevikit-osastot.

HENKILÖSTÖ, VARUSTUS JA KOULUTUS

Suuri osa partisaaneista tuli aluksi NKVD:n hävityspataljoonista ja sisällissodan veteraaneista. He olivat hieman vanhempaa väkeä, mutta loppuvaiheessa partisaaniosastoihin tuli myös hyvin nuoria. Iso osa oli kommunistipuolueen jäseniä, NKVD:n virkamiehiä ja komsomolilaisia. Karjalaisia oli sodan alussa 27 prosenttia ja suomalaisia kolme prosenttia. Ehkä yllättävää, mutta myös rikosvangit katsottiin hyväksi partisaaniainekseksi. Heitä voitiin motivoida tarvittaessa työleirille palaamisen uhalla. Vuoden 1943 jälkeen jopa yli 20 % partisaaniosastoissa toimineista oli rangaistusvankeja, kun miehistöä oli muuten vaikea saada.  Vakavista poliittisista rikoksista tuomittuja ja ei pääsääntöisesti hyväksytty. Myös naisia oli huomattava määrä lääkintä-, viesti- ja huoltotehtävissä. Etenkin rangaistusvankitaustaisilla partisaaneilla oli kurinpidollisia vaikeuksia kuten vartiossa nukkumisia ja lintsaamisia.

Kuva: Partisaaniosastoissa oli nuoria naisia keskimäärin kymmenen prosenttia. Nämä tytöt kuuluivat Arkangelissa koottuun Poljarnik-osastoon, joka kävi myös Savukosken Seitajärvellä yhdessä Bolševik-osaston kanssa. Etummainen tyttö on radisti Lidia Zurova. Partisaaniosasto pyrki saaman Suomen-retkiltään yhteyden Sorokassa olevaan esikuntaansa kaksi kerta vuorokaudessa. – Lähde: Kirja Viimeinen aamu / Karjalan tasavallan kansallisarkisto

Partisaaniosastojen varustus oli alkuun kehnoa ja pääsääntöisesti ylijäämää ensimmäisen maailmansodan ajalta. Tilanne parani vuodesta 1942 alkaen, kun osastot liitettiin Puna-armeijan huoltoon. Huoltokeskuksia perustettiin muun muassa Sekeehen, Lehtoon ja Haikolaan. Partisaaniesikuntaan liitettiin lokakuussa 1942 materiaalitekninen osasto, jolloin partisaanit saivat käyttönsä jopa konetuliaseita. Myös raskaampia aseita, kuten pikakiväärejä oli mukana partiomatkoilla.

Koulutusta varten perustettiin koulutuskeskuksia, joita oli muun muassa Sorokassa ja Puutoisissa Äänisjärven itärannalla. Myös osastoissa ja partiomatkoilla koulutettiin tilanteen salliessa. Painopiste oli sissitoiminnan opetuksessa sekä miinojen ja räjähteiden käsittelyssä.

PARTISAANIT SELUSTASSAMME

Jos verrataan partisaanitoimintaa meidän alueellamme partisaanitoimintaan Keski-Euroopassa, siinä on havaittavissa eräs merkittävä ero. Keski-Euroopan sotanäyttämöllä partisaanit toimivat oman maansa sillä alueella, jonka saksalaiset olivat vallanneet. Tämä mahdollisti kätköjen teon ja tukeutumisen siviiliväestöön, jopa piiloutumisen heidän joukkoonsa. Myös toiminta-alue oli tuttu.

Suomen rintamalla tilanne oli toinen. Partisaanit toimivat kaukana omassa hallussa olevilta tukeutumisalueelta ja joutuivat siirtymään pitkiä matkoja toiminta-alueilleen. Edes valtaamamme Itä-Karjalan alueen harvalukuinen väestö ei tarjonnut yleensä partisaaneille tukeutumismahdollisuuksia.

Pisimmillään partisaaniosasto joutui marssimaan jopa 150 km päästäkseen kohteelle. Pelkkiin siirtymiseen kului aikaa pisimmillään 40 – 50 vuorokautta.

Tästä johtuen kantamukset olivat järjettömän painavia, jopa yli 40 kg. Patruunat, käsikranaatit ja räjähteet lisäsivät painoa henkilökohtaisen varustuksen lisäksi. Henkilökohtainen varustus oli minimaalinen, yleensä vain muonaa, kirves, mantteli ja pakki. Usein muona loppui kesken, mikä oli yksi syy siihen, että iskuja suojattomia suomalaiskyliä vastaan tehtiin. Suomalaisista kaukopartioista poiketen partisaaniosastoja ei täydennetty tehtävän aikana ilmoitse kuin harvoissa poikkeustapauksissa, vaan ne joutuivat tulemaan toimeen omillaan. Voidaan sanoa, että tämä oli merkittävä syy siihen, että partisaaniosastojen tulokset olivat kehnoja käytettyyn resurssiin verrattuna. Kun osasto joutuu hyökkäämään lisämuonan hankkimiseksi sotatoimien kannalta toisarvoiseen kohteeseen, sen toimintamahdollisuudet tehtävän suorittamiseen yleensä aina loppuvat ja se joutuu takaa-ajetuksi. Se, että partisaanien esimiehet käskivät toimia näin, osoittaa paitsi ammattitaidottomuutta, myös suurta välinpitämättömyyttä.

Esimerkkinä mainittakoon retki, johon osallistui kolme partisaaniosastoa (Poljarnik 80 henkeä, Bolshevik 72 henkeä ja Stalinets 76 henkeä, vahvuudesta noin 10% oli naisia). Osastot lähtivät liikkeelle yhdessä 23.6.1944. Ensimmäinen kohde oli Sotatunturi, jonne tehtiin kätkö. Poljarnikin ja Bolshevikin tehtävänä oli häiritä Kemijärven ja Sallan välistä junaliikennettä sekä liikennettä Savukosken ja Kemijärven välisellä tiellä. Kohteena oli myös partisaanintorjuntaosasto Sau. Osastot eivät kuitenkaan toimineet alkuperäisen suunnitelman mukaan vaan suuntasivat helpompaan kohteeseen Seitajärven puolustuskyvyttömään erämaakylään. Stalinets jatkoi kohti omaa kohdettaan ”Lokan varuskuntaa”. Mainittakoon, että NKGB:llä (nimenmuutos NKVD:sta NKGB:hen tapahtui 1943) oli varsin tarkat tiedustelutiedot Lokan kylästä useilta vuosilta, joten he tiesivät varmuudella sen olevan siviilikylä.

Seitajärven asukkaat saivat ensimmäiset kuulohavainnot partisaaneista 4.7. aamulla. Itse isku tapahtui 7.7. klo 04:00 alkaen, joten partisaaniosastoilla oli hyvin aikaa tiedustella kohde ja todeta se siviilikyläksi. Partisaanien takaa-ajo pääsi alkamaan noin 12 tuntia myöhemmin klo 16:40, kun osasto Sauhun kuuluva luutnantti Olavi Alakulpin joukkue hälytettiin Seitajärvelle. Osasto Sau kykeni takaa-ajonsa aikana aiheuttamaan suurehkot tappiot partisaaneille ja olisi ehkä kyennyt tuhoamaankin heidät kokonaan, jos yhteysesikunta Roin eräs eversti olisi malttanut pysyä esikunnan sisällä karttojensa ja kyniensä ääressä ja jättänyt takaa-ajotehtävän niille, jotka sen osasivat.

Kuva: Seitajärvellä käyneitä miehiä. Aleksandr Nevzorov (vasemmalla) ja Georgi Kalašnikov. Kalašnikov oli Bolševik-osaston komentajana ja Nevzorov Poljarnikin varakomentajana sodan loppuvaiheessa. – Lähde: Kirja Viimeinen aamu / Karjalan tasavallan kansallisarkisto

Stalinets jatkoi tehtävänsä mukaan suoraan Lokan kylään, jonne se saapui aikataulustaan myöhässä, mutta ennätti silti tiedustella kohdettaan useiden päivien ajan. Stalinets murhasi Lokassa 14.7. tapahtuneessa iskussa 21 siviiliä, joista 20 oli naisia ja lapsia. Ainoa surmattu mies oli 66-vuotias siviili. Takaa-ajoon määrätty osasto Sompi ei tavoittanut partisaaneja, vaan nämä pääsivät rajan yli.  Stalinetsin retki kesti noin kuukauden. Vierailemme muistoajon aikana sekä Seitajärven että Lokan kylissä.

Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6.1944 ja se torjuttiin Tali-Ihantala-maastossa heinäkuussa. Tämän jälkeen Puna-armeija yritti koukata Kannaksen puolustajien selustaan Laatokan pohjoispuolelta, mutta sen eteneminen pysähtyi torjuntavoittoomme Nietjärvellä ja muualla U-asemassa heinäkuun lopussa. Viimeinen hyökkäysyritys tapahtui Ilomantsissa. Vanha mottimestari kenraali Erkki Raappana löylytti kuitenkin kaksi neuvostodivisioonaa hätäisesti kokoon kyhätyllä taisteluosastollaan ja näin oli hyökkääjälle lyöty luu kurkkuun kaikkialla ja sen into pyrkiä länteen lopahti.

Voidaan sanoa, että partisaanitoiminta ei tukenut ratkaisutaisteluita kunnolla missään vaiheessa. Partisaaniosastojen toiminta rintaman eteläosassa kävi mahdottomaksi jo sodan alkuvuosina ja niinpä Viipurissa (Dzerzhinets) ja Käkisalmessa (Isänmaan puolesta) toimineet osastot siirtyivät pohjoisemmaksi vain muutaman viikon toimittuaan ja liitettiin siellä oleviin osastoihin. Kesällä 1944 käytännössä kaikki partisaanitoiminta tapahtui Lieksan pohjoispuolella ja kohdistui sodankäynnin kannalta toisarvoisiin kohteisiin, siviileihin.

Partisaanit toimivat kuitenkin myös sotilaskohteita vastaan etenkin rintaman välittömässä selustassa. Kohteina olivat usein miten helpot maalit, kuten autokolonnat, viestiyhteydet ja kulkuyhteyksien hävitystyöt. Näidenkin iskujen merkittävin hyöty Puna-armeijalle oli se, että ne sitoivat suurehkon määrän rintamajoukkojen yksiköitä suojaamistehtäviin ja herättivät epävarmuutta sekä joukoissa että siviiliväestössä.

PARTISAANIEN TAISTELURAPORTIT

Partisaanit tekivät toiminnastaan raportit, jotka olivat poikkeuksetta suurenneltuja. Siviilikylä muuttui helposti varuskunnaksi tai varikoksi ja siviilit sotilaiksi. Tuhottu kalusto ja tapettujen sotilaiden määrä oli vailla totuuspohjaa. Monesti näitä lukuja pyöristettiin reilulla kädellä ylöspäin vielä Sorokan esikunnassa ennen niiden lähettämistä eteenpäin Moskovaan. Neuvostojärjestelmä on aina perustunut valehteluun ja kaikki johtoportaat olivat tyytyväisiä, kun tavoitteet tuli saavutettua. Neuvostojärjestelmä palkitsi huonot suoritukset helposti joko pitkällä vierailulla gulagiin tai teloituksella.  Oma merkityksensä tulosten valehteluun oli siinä, että näin voitiin iskeä avuttomaan kohteeseen ja välttää omia tappioita. Tietojen tarkastaminen sota-aikana ei ollut mahdollista. Todettakoon, että siviilikohteisiin iskeminen ei ollut pelkästään partisaaniosastojen johtajien oma päätös, vaan siviilikohteet ja epävarmuuden lisääminen oli mainittu jo Sorokan esikunnan käskyissä.

Hyvänä esimerkkinä tulosten suurentelusta mainittakoon Napapiirin bolshevikit-osaston hyökkäys postiautoa vastaan Laanilassa Saariselän eteläpuolella 4.7.1943 klo 02:45. Partisaanit räjäyttivät sillan ja avasivat tulen postiautoa kohtaan. Tässä hyökkäyksessä sai surmansa kuljettaja ja yhteensä neljä siviiliä, joukossa Oulun hiippakunnan piispa Yrjö Wallinmaa.  Surmatuista kaksi oli naisia. Kymmenen matkustajaa haavoittui, joukossa Sodankylän kirkkoherra. Hyökkäyksen yhteydessä iskettiin myös puolitoista kilometriä pohjoisempana sijainneeseen Korhosen majataloon ja sen lähellä olleeseen työvelvollisten parakkiin, johon oli majoitettu tientekijöitä. Tässä iskussa kuoli kaksi ja haavoittui neljä siviiliä. Tutustumme myös Laanilan tapahtumiin muistoajon aikana.

Napapiirin partisaanien komentajan Aleksandr Smirnovin raportin mukaan Laanilan iskuissa tapettiin 42 saksalaista ja 15 suomalaista upseeria ja 89 sotilasta. Työmiesten majoituskin muuttui saksalaisten upseerien lomakyläksi ja majatalo kasarmiksi.

Kaikkiaan venäläiset partisaaniosastot ilmoittivat tuhonneensa sodan aikana 14 000 miestä ja 53 varuskuntaa. Lisäksi he kertovat muun muassa suistaneensa kiskoilta 31 sotilasjunaa, vahingoittivat tai tuhosivat 26 veturia ja 410 vaunua, räjäyttivät 144 siltaa ja hävittivät 75 muona- ase- ja sotatarvikevarastoa. Meidän sotahistoriamme ei näitä tapauksia tunne, joten ei partisaanikomentajia voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää.

Partisaanit saivat sodan jälkeen paistatella sankarin roolissa pitkään. Suomalaiset tutkijat kuitenkin paljastivat 1990-luvulla todelliset kohteet ja kertoivat niistä myös venäläisille tutkijoille. Suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden yhteistoiminta ja vierailut partisaaniveteraanien luona aiheuttivat sen, että partisaanijohtajat Aleksandr Smirnov (Napapiirin bolshevkit) ja Georgij Kalasnikov (Bolshevik) sekä useat partisaaniveteraanit joutuivat ennen kuolemaansa katsomaan totuutta silmiin ja ymmärsivät sisimmässään, että valehtelun aika alkaa olla ohi.

Nykypäivän Venäjän virallinen historiakirjoitus ei ole myöntänyt partisaanien sotarikoksia eikä edesauttanut niiden tutkimista. Sille on ollut tärkeämpää pitää partisaanien sädekehää yllä ja korostaa heidän ”urotekojaan”. Toisaalta ymmärrän tämän: Jos ei ole sotasankareita omasta takaa riittävästi, niitä on sitten pakko tehdä propagandan keinoin.

Lähteet: Veikko Erkkilä kirjat, Tauno Koskinen esitelmä, Eino Viheriävaara ja Ville Tikkanen kirjat, Eelis Turjanmaa pro gradu Jyväskylän yliopisto, Vladimir Pancshin kirjallinen tuotanto ja haastattelu, Victor Stepanov, Sergei Kononov, Pavel Petrov, Dmitri Frolov, Ilmari Hakala (kannanotto edellisen lähteen luotettavuudesta)